Kolmas Potter-kirja paljastaa lisää yllätyksiä Harryn vanhempien menneisyydestä. Tämä onkin ainoa Potter-kirja, jossa Voldemort ei ole pahiksen roolissa. Itse asiassa Voldemort ei esiinny kirjassa ollenkaan. Sen sijaan juonellisesti iso osa seuraavan kirjan tapahtumista perustuu asioihin, jotka tapahtuvat ja paljastuvat tässä kirjassa.

Yksi syy siihen, että itse pidän Pottereista, on siinä, että kirjojen välillä on selkeästi etenevä yhtenäinen juoni. Samalla jokainen kirja muodostaa kuitenkin oman kokonaisuutensa, joka toimii myös itsenäisesti. Kirjoja on myös hauska lukea uudelleen, sillä niissä on paljon eteenpäin viittaavia vinkkejä ja vihjeitä, jotka on tietenkin helpompi huomata, kun on lukenut myös edeltävät tarinat. Pidän myös siitä, että sarja ei ole liian pitkä ja siinä on selkeä loppu tiedossa seitsemännessä kirjassa. Monet nykyisistä fantasia-sarjoista ovat aivan liian pitkiä ja monimutkaisia ollakseen mieleeni. Tässä sarjassa on juuri mukavasti pituutta, jotta juonelle ja hahmokehitykselle jää mukavasti aikaa, mutta ei niin paljon, että siihen kyllästyisi lopullisesti jo puolessa välissä.