Kingdom of Heaven on yksi viime aikojen isoista taisteluelokuvista ja kuuluu selvästi tässä kastissa parhaimmistoon. Sekä tarina että näyttelijäsuoritukset ovat huomattavasti parempia kuin useimmissa muissa tämän tyylisissä elokuvissa. Vaikka tarinassa onkin otettu paljon vapauksia, se perustuu historiallisiin tosiseikkoihin ja kertoo toisen ristiretken ajoista Jerusalemissa. Suurin osa elosta ja olosta on esitetty varsin totuuden mukaisesti ja historiallisesti, joten sikäli elokuva on varsin opettavainen.

DVD:llä ei ollut mukana kuin yksi ekstra, Pilgrims' Road- niminen tekstilisä, jossa kerrotaan elokuvan historiallista taustaa teksti-muodossa elokuvan aikana. Se oli kiinnostava ja toi hyvin esiin sen, että elokuvan aikana kuluu huomattavasti enemmän aikaa kuin ensin tulisi ajatelleeksi. Pelkästään alun matka Ranskasta Jerusalemiin olisi vienyt noin puoli vuotta. Näin ollen päähahmon Balianin varsin nopea kasvu elokuvan aikana on itse asiassa järkeen käypää. Tekstilisässä jäi kylläkin harmittamaan se, että se oli varsin huonosti kirjoitettu ja olisi kaivannut ainakin paria läpilukua vielä ennen kuin sen olisi oikeasti voinut päästää DVD:lle asti.

Viralliset sivut

Lisää tietoa

Ajatuksia

Elokuvasta jäi parikin asiaa kaihertamaan takaraivoon. Ensinnäkin yhdessä kohtaa elokuvassa päähenkilölle annetaan mahdollisuus välttää sota naimalla prinsessa ja täten tulemalla kuninkaaksi. Prinsessalla on kuitenkin jo puoliso, joten tämä pitäisi ensin tappaa. Päähenkilö kieltäytyy tästä, koska murha on synti ja koska hän on vannonut ritarin valan. Mutta tilanne ei ole mitenkään niin mustavalkoinen, sillä pienempi paha (yhden ihmisen kuolema) olisi pelastanut tuhansia henkiä. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi siis toimia? Onko moraalisesti oikeampaa antaa yhden ihmisen kuolla, jos se pelastaa monen muun hengen? Toisaalta, onko oikein edes pyytää jotakuta rikkomaan omaa oikeuden käsitystään vastaan ja tekemään jotain sellaista, kun se on hänen mielestään väärin ja johtaisi myös valan rikkomiseen? Entä voiko oikeastaan syyttä sitä, joka koettaa tehdä mikä on hänen mielestään oikein, kun toiset ovat olleet sodan lietsojina? Sota on silloin heidän syynsä, mutta toisaalta, heidät olisi voitu pysäyttää. Missä menee raja, jolloin päämäärä ei enää pyhitä keinoja?

Toinen juttu mitä jäin miettimään (ja mikä sai aikaan hakkaa päätä seinään- reaktiotakin...) oli se, että tarinassa molemmin puolin esitettiin ajatusta, että Jumala päättää miten käy, joten ihmisten ei tarvitse eikä pidä ottaa tapahtumia omiin käsiinsä. Toisin sanoen siis, Jumala käskee taistelemaan, joten rynnätään taistelemaan tilanteessa, jossa ollaan strategisesti alakynnessä ja järkevä ihminen näkee heti, ettei tästä hyvä seuraa. Argumenttina on silloin se, että Jumala tuo voiton ja jos hävitään, vika on siinä, että joku on tehnyt syntiä, ei siinä, että tehtiin tyhmästi. Minusta tuollainen on aina kuullostanut niin typerältä. Se itse asiassa kuullostaa siltä, kuin nämä ihmiset olisivat sitä mieltä, että he voivat määrätä mitä Jumala tekee. "Me uskomme, joten nyt Sinun on pakko antaa meille voitto, vaikka olemme alivoimaisia ja kahden vihollisjoukon välissä." Ei siis yhtään järkeä. Meille annettiin aivot, jotta käyttäisimme niitä... Mutta valitettavan usein tuollaista järkeilyä kuulee yhä joidenkin ihmisten suusta. Ihmiset eivät halua ottaa vastuuta tekemisistään ja sysäävät sen korkeamman voiman harteille.