Happy Feet lähtee varsin samalla idealla liikkeelle kuin joulun aikoihin televisiosta tullut Joutsen laulu: keisaripingviinit valitsevat (tarinan mukaan siis...) puolisonsa sydänlaulun perusteella, joten laulutaito on hyvin tärkeää jokaiselle pingviinille. Mutta mitenkäs käy Mumblen, joka ei osaa laulaa nuotin nuottia, mutta sen sijaan tanssahtelee kuin Fred Astare konsanaan?

Siinä missä Joutsen laulu epäonnistui täysin, Happy Feet hoitaa homman kotiin ja kunnolla. Musiikkia riittää joka lähtöön ja joka makuun, erinnomaisten artistien esittämänä. Ääninäyttelijöiden suoritukset ovat mahtavia ja tarina etenee selkeästi ja suoraviivaisesti. Yli 100 minuuttinen leffa oli yksi pisimpiä näkemiäni animaatiota ja joka ikinen minuutti oli nautintoa. :)

Hyvän musiikin ja hauskan tarinan lisäksi elokuvassa viehätti se, että lukuunottamatta selkeitä tarinaelementtejä, kuten laulua ja tanssia, eläimet oli pyritty kuvaamaan mahdollisimman luonnollisina niin käytökseltään kuin ulkomuodoltaankin. Tämä toi yllätyksellisyyttä muuten varsin perinteiseen "se outo kaveri pelastaa maailman" -juoneen. Mumble esimerkiksi on erinäköinen siksi, että hänellä poikasen untuvapeite ei tahdo vaihtua aikuisen pingviinin suliksi, vaikka kooltaan ja iältään hänen pitäisi olla jo täysi kasvuinen. Lisäplussaa tulee vielä siitä, että Mumblen untuvapeite vähenee pikkuhiljaa elokuvan edetessä. Jne. Kaiken kaikkiaan elokuvassa on pyritty pitämään yllä tiettyä todenperäisyyttä, joka on hyvin erikoinen ja virkistävä tapa kertoa tällaista tarinaa.

Viralliset sivut

Lisätietoa