Tim Burton ei ole eläissään tehnyt tavallista, perinteistä elokuvaa, eikä tämä ole mikään poikkeus. Hugh Wheelerin ja Stephen Sondheimin Broadway-musikaaliin perustuva tarina kertoo mustaa huumoria viljellen ja varsin kekseliäitä lauluja laulellen tarinan tuomarin pettämästä parturista, joka vuosia syyttömänä vankilassa viruttuaan palaa viheliäiseen Lontooseen kostoa janoten. Kun hän löytää aisaparikseen piiraita huonolla menestyksellä myyvän lesken Mrs. Lovettin, alkaa veri roiskua...

Tim Burton on jälleen ottanut aisaparikseen Johnny Deppin ja on yksinkertainen tosiasia, että kun nämä kaksi tekevät elokuvaa yhdessä, lopputulos on jotain outoa, mutta hyvää. Kun sekaan heitetään vielä vallan mainio Helena Bonham Carter, niin parempaa saa etsiä. Kaikkien makuun elokuva ei tosin ole, sillä se on paikoitellen suoraan sanottuna raaka ja vaikka itse olenkin aina ollut hulluna musikaalien perään, eivät ne ole kaikkien makuun. Sellaiselle, joka pitää tumman puhuvista tarinoista, joissa veri lentää ja lopussa kukaan ei ole viaton, elokuva sopii kuin nenä naamaan.

Viralliset sivut

IMDb:ssä

Wikipediassa

Huomioita

Sellaisen asian panin merkille elokuvaa katsellessani, että vaikka se on mielestäni erinomainen, se ei ole varsinaisesti kovinkaan yllättävä. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että jos elokuvaa asettuu katsomaan odottaen näkevänsä Tim Burtonin elokuvan, niin juuri sitä pääsee näkemään. Burton on aivan omassa sarjassaan tarinankertojana ja kukaan ei tee samanlaisia elokuvia kuin hän, mutta aikaisemmin hänen elokuvissaan oli tiettyä yllätyksellisyyttä. Koskaan ei tiennyt aivan mitä odottaa häneltä seuraavaksi. Juuri tämä yllätyselementti häneltä nyt puuttuu. Kyse ei ole niinkään siitä, että se tekisi tästä elokuvasta huonon, vaan siitä, että jäin miettimään ellen peräti huolehtimaan mitä mies mahtaa keksiä seuraavaksi.