Disney'llä on (paha?) tapa muutella tarinoita omaan suuntaansa ottaessaan ne työn alle ja Robert Louis Stevensonin teokseen Aarresaari perustuva tulevaisuuteen sijoittuva Aarreplaneetta ei ole poikkeus. Normaalisti en ota siitä niin nokkiini, mutta tässä tapauksessa yhdestä lapsuuteni lempikirjoista oli napattu pois lähestulkoon kaikki mistä siinä oikeasti pidin.
Alkuperäinen tarina kertoo orvosta Jim Hawkinsista, joka majatalossa raataessaan saa käsiinsä aarresaarelle reitin kertovan kartan, joka johtaa hänet sekä seikkailuihin merirosvojen kanssa että lopulta rikkauksiin. Aarreplaneetan Jim Hawkins on isänsä hylkäämä ongelmanuori, jonka yksinhuoltajaäiti pyörittää majataloa, ja elokuva on kasvutarina, jonka lopuksi Jim löytää itselleen isänsijaisen ja kasvaa aikuiseksi.
En ehkä karsastaisi tarinaa ihan niin paljon, jos se ei olisi nykyaikana niin toivottoman klisee. Tuntuu siltä, että joka ikinen nuorten elokuva nykyään on kasvutarina johonkin suuntaan, ja hyvin harvoin annetaan lasten olla lapsia. Puhumattakaan siitä, että lapset, kuten Stevensonin nuori Jim Hawkins, voisivat olla jo melko kovia kokeneita nuoresta iästään huolimatta. Tottahan Stevensoninkin Jim muuttui ja kasvoi kokemansa johdosta, mutta lähinnä vain kokemuksen karttumisen takia, ei siksi, että hän olisi "löytänyt elämänsä johtolangan" tai jotain muuta yhtä kornia.
Eli en oikein pidä Aarreplaneetan Jimiin tehdyistä muutoksista, vaikka hahmo sinällään ei ole paha, eikä kyllä elokuvakaan. Animaatio on mainiota, musiikki ihan mukavaa, vaikka elokuva ei (onneksi) lauluja sisälläkään ja sivuhahmot ovat vallan mainioita. Kaiken kaikkiaan en vain käsitä, miksi orpo-Jim ei olisi käynyt siinä missä isätön-Jimkin elokuvan keskihahmoksi, mutta ilmeisesti sellainen ei vain sovi Amerikkalaiseen nyky-yhteiskuntaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.