Yksi kaikkien kaltaisteni scifi-nörttien sydäntä lähellä olevista kysymyksistä on se, johon yhdysvaltalainen SETI-ohjelma on yrittänyt jo pitkään löytää vastausta: olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Hyvin kirjoitetussa teoksessaan Burger tutkii mitä kaikkea vaadittaisiin, jotta toinen kaltaisemme älykäs eliölaji voisi syntyä jossain päin maailmankaikkeutta. Hän käy läpi kaikki ne onnenkantamoiset ja tarkat vaatimukset, jotka ovat johtaneet elämän syntymiseen omalla planeetallamme sekä oman lajimme kehitykseen.

Tyhjentävää vastausta Burger ei voi antaa, muuten kuin todeta, että melko epätodennäköistähän se oikeasti on. Toisaalta todennäköisyyksien mukaan ei meidänkään pitäisi täällä hyppiä ja pomppia, joten mistä sen tietää. Maailmankaikkeus on kovin iso paikka. Valitettavasti juuri sen koko tarkoittaa sitä, että todennäköisesti emme koskaan voi tietää olemmeko yksin vai emme...jolloin voimme yhtä hyvin todeta olevamme yksin.

Kysymykseen vastatessaan Burger tulee kirjoittaneeksi kiinnostavan yhteenvedon aurinkokuntamme ja planeettamme synnystä, elämän synnystä ja kehityksestä sekä oman lajimme kehittymisestä nykytutkimuksen valossa. Seassa oli myös joitakin ajatuksia ja teorioita, joihin en itse ollut aikaisemmin törmännyt, kuten ajatus, että evoluution kannalta omien aivojemme kasvua edistänyt tekijä on voinut olla oma agressiivisuutemme ryhmän ulkopuolisia jäseniä kohtaan.

Tottahan on, että ihmisaivot ovat sellainen energiasyöppö kehittää ja ylläpitää, että ilman todella painavaa syytä kehitys olisi pysähtynyt aikoja sitten. Metsästys ei ole voinut olla päätekijä, sillä esi-isämme metsästivät aivan hyvin simpanssin aivoilla ja muut suuret pedot eivät kaipaa edes niin kehittynyttä älyä. Sosiaalisuuskaan ei tunnu todennäköiseltä, kun ottaa huomioon miten hyvin esim. eräät hyönteislajit selviävät. Burgerin lainaamassa ja mm. Richard D. Alexanderin esittämissä teoriassa aivomme kehittyivät lajin sisäisen kilpavarustelun tuloksena, kun keskenään nahistelevat ryhmät koettivat peitota toisensa kaikin keinoin.

Kokonaisuutena Burgerin teos oli helppolukuinen yhteenveto kiinnostavasta aiheesta. Paikoitellen ehkä liiankin helppolukuinen ainakin allekirjoittaneen makuun, mutta pitää muistaa se konteksti, jossa hän kirjoittaa. Hän on yhdysvaltalainen akateemikko, joka kirjoittaa opiskelijoilleen. Ja toisin kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa tiedettä ja taidetta tehdään sen itsensä vuoksi ja on opiskelijan vastuulla pysyä kärryillä, yhdysvalloissa kirjoitetaan aina lukijalle. Valitettavasti kyseinen tyyli tuntuu suomalaiseen tyyliin tottuneesta joskus siltä kuin lukijaa lyötäisiin lekalla päähän, kun hän on niin tyhmä. Mutta minkäs teet, kun kaikki taplaavat tyylillään. Tästä huolimatta kyseessä on teos, joka herättää paljon ajatuksia. Eli juuri parhaimmasta päästä.