Herbert-projektini jatkuu ja Prelude to Dune -trilogian toinen osa on saatu luettua. Ensimmäisen osan kohdalla murmutin samoista ongelmista henkilöiden pinnallisen käsittelyn ja kehittämisen sekä juonen hyppivyyden kohdalla kuin mikä harmitti myös aikaisemmissa Brian Herbertin ja Kevin J. Andersonin kirjoittamissa teoksissa. Tilanne ei valitettavasti ole tässä teoksessa mitenkään korjaantunut ja itse asiassa se tuntuu vain huononevan. Eli tämän trilogian ensimmäisen osan hyvät piirteet alkavat jäädä tässä osassa huonojen varjoon.

Omalla tavallaan kirjat ovat kyllä kiinnostavia ja lisäävät paljon uutta ja innostavaa maailmaan. Taustatiedot eri hahmojen elämistä ennen alkuperäistä Dune-kirjaa ovat kiinnostavia ja omalla tavallaan niitä lukee mielellään. Ongelmana on se, että tarinan käsittely tekee lukukokemuksesta ärsyttävän hyppivän: juuri kun olen päässyt kiinni yhdestä jutusta, hypätäänkin seuraavaan. Samalla kirjoituksesta jää pois tarinankerronta.

Hahmoihin ei pääse paneutumaan sen syvällisemmin, joten fiilis on kuin lukisi pelkästään elämänkerrallisia faktoja, kun tavoite olisi lukea mukaansa tempaavaa fiktiota. Samalla suurin osa hahmoista jää hyvin lyhyelle ja pinnalliselle käsittelylle. Esim. Duncan Idahon kokemuksista hänen kouluttautuessaan Ginazilla olisi voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta tässä käsittelyssä ne jäävät yhteensä ehkä muutamaan lukuun. Lopputulos on kirja ja trilogia, jonka haluan kyllä tavallaan lukea, mutta joka ei imaise sisäänsä sillä tavalla kuin hyvän kirjan pitäisi.

No, vielä yksi tätä sarjaa ja sitten olen jälleen askeleen lähempänä Herbert vanhemman itse kirjoittamia teoksia. Koska luen olemassa olevaa materiaalia tarinan sisäisen kronologian mukaisessa järjestyksessä, tulen Prelude to Dune -trilogian jälkeen lukemaan ensin puolet yhdestä kirjasta, sitten puolet toisesta, sitten alkuperäisen Dune-teoksen ja sitten jäljelle jääneet puolet kahdesta aikaisemmasta kirjasta. :D