Päätin ottaa pienen henkitauon Herbert-projektista ja David Mitchellin teos Cloud Atlas, johon perustuvaan elokuvaan ihastuin jonkin aikaa sitten. Kirja käsittää kuusi yhteen nivoutuvaa lyhytromaania, joita luetaan kuin matruska-nukkea: eri tarinat on asetettu sisäkkäin niin, että vain keskimmäisin niistä luetaan kokonaisuutena. Samanaikaisesti tarinat etenevät myös ajassa: ensimmäinen/viimeinen tarina sijoittuu kauas menneisyyteen ja keskimmäinen taas kauas tulevaisuuteen, joten lukiessa tarinasta toiseen liikumme ensin ajassa eteenpäin ja sitten taaksepäin.

Vaikka tarina sinällään eivät ole suoraan yhteyksissä toisiinsa, jokaisessa on yhdistäviä elementtejä ajallisesti edeltävään tarinaan. Saman aikaisesti jokainen tarina on tyylillisesti erilainen: teos käsittää matkakertomuksen, kirjemuodossa esitetyn henkilötarinan, murhamysteerin, komedian, Blade Runner -tyyppisen dystopian ja tarinan sivilisaation tuhon jälkeisestä elämästä.

Rakenne on sekä kiinnostava että osoittaa kuinka taitava kirjoittaja Mitchell on, kun hän siirtyy tyylistä toiseen niin teoksen rakenteen kuin kielenkin osalta. Kaikissa kirjan osissa kyseisen osan päähenkilö toimii sen kertojana ja jokaisen kohdalla Mitchellin on onnistunut luoda erilainen ääni ja puhetapa kyseiselle henkilölle. Elokuvan nähneenä omassa mielessäni eri kertojien äänenä toki kaikuvat elokuvassa esiintyvien näyttelijöiden äänet, mikä tavallaan vain lisää oman mausteensa lukukokemukseen.

Lopputulos on sikäli vaihteleva kokemus, että osien eri tyylilajit, hahmot ja tarinat viehättävät eri tavalla. Aivan kuten elokuvassakaan, en ole itse läheskään niin ihastunut komediatarinaan The Ghastly Ordeal of Timothy Cavendish. Toisaalta pystyin hädintuskin pistämään kirjaa alas lukiessani tulevaisuuteen sijoittuvaa An Orison of Sonmi ~451 tai tarinaa Letters from Zedelghem, jonka kertojaääni/kirjeiden kirjoittaja on juuri sellainen ihana veijarihahmo, jota on pakko rakastaa, mutta johon ei voi luottaa pätkän vertaa.

Aivan kuten elokuvakin, myös kirja haastaa lukijaansa toisaalta katkonaisella rakenteellaan ja toisaalta huomaamaan kaikki ne pienet vihjeet ja viittaukset aikaisempaan ja tulevaan, joita päätarinan sekaan on siroteltu. Missään välissä vihjeillä ei lyödä lukijaa lekalla päähän, vaan kyseessä on pieniä, sivulauseisiin siroteltuja yksityiskohtia. Lopputulos on erinomaista luettavaa, joka vei mukanaan tehokkaammin kuin mikään kirja aikoihin.