Seuraava Dune-teos viimein luettu valmiiksi. :) Siinä missä ensimmäinen Frank Herbertin Dune-kirjoista toimii itsenäisenä teoksena, Dune Messiah on jo selkeästi osa laajempaa kokonaisuutta. Kirjasta ei selviä paljoa mitään, jos ei ole lukenut ensimmäistä ja tarina jää auttamattomasti kesken. Mutta mikäs sen hauskempaa, kun haluan kuitenkin lukea seuraavatkin? ;) (No, kun luen Odd Thomasit ensin, that is...)

Siinä missä ensimmäinen kirja oli toimintasuuntaisempi Paulin ja ystävien taistellessa Harkonneneita vastaan, tämä toinen osa alkuperäistä mytologiaa tapahtuu paljon enemmän Paulin pään sisällä. Mystiikkaa ja sen tuomaa mysteeriä on huomattavasti enemmän mukana. Niinpä kirjan yleistuntuma on melkoisen erilainen ja ymmärrän hyvin, että kaikki ensimmäisen kirjan ystävät eivät aivan välitä tästä jatkosta. Itse pidän onneksi molemmista suuntauksista ja Herbertin yritys kuvata millaista olisi elää, jos voisi nähdä tulevaisuuden, jos itse asiassa näkisi sen koko ajan, on kiehtova. Varsinkin, kun hän jättää kuitenkin lukijan pitkälti vielä pimentoon sen suhteen mitä Paul varsinaisesti näkee ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Lopputulos on kiehtova ja sikäli koukuttava, että seuraavan osan haluaa lukea, koska tässä kirjassa jää niin paljon vielä auki.

Paulin lisäksi kirjan keskipisteinä toimivat hänen sisarensa Alia ja vanhan, menehtyneen perheystävän henkiin herätetty ghola Hayt. Hayt varsinkin on kiinnostava hahmo ja hän onkin noussut sarjan ystävien keskuudessa vähintään yhtä suosituksi kuin Paul itse. Lisäksi kiinnostavaa on Herbertin maailmaansa lisäämä rotumuisti, joka mahdollistaa sen, että geenimateriaalista kloonattu ghola voi saada alkuperäisen persoonansa muistot harvinaisissa tapauksissa takaisin. Kaikki tämä tekee Herbertistä juuri parasta scifiä: sellaista joka pistää ajattelemaan, että entä jos...

Wikipediassa