Sain viimein käsiini uusimman kokoelmateoksen Vertigon julkaisemaa Luciferia. Kaksi edellistä osaa, joista olen kirjoitellut aikaisemmin, ovat vieneet tarinaa jo pitkälle. Myös sivuhahmoja alkaa olla melkoinen määrä ja Carey on siitä rohkea kirjoittaja, että hän ei pelkää tuoda aikaisemmin esitettyä hahmoa takaisin kuvioihin myöhemmässä vaiheessa. Lisäksi hän ei tuhlaa aikaa turhiin takaumiin tai uudelleen esittelyihin, vaan luottaa siihen, että lukija osaa joko etsiä omin voimin kaipaamansa muistutukset tai tulee sitten toimeen ilman niitä. Tämä jos mikä on merkki siitä, että Carey, kuten muutkaan Vertigo-kirjoittajat, ei aliarvioi lukijaansa.

Kokoelmateokset ovat tuhteja paketteja ja 400-sivuisen kirjan väliin mahtuu melkoisesti luettavaa. Tarina rytmittyy kuitenkin ihan jo siksi, että se on alunperin julkaistu lehtinä. Osa näistä kertoo jatkuvaa tarinaa, osa yhden lyhyen tarinan, ja vaikka ne sitoutuvat yhteen kokonaisuudeksi, jokainen on myös luettavissa yksinään. Tarinasta vastaa koko ajan Mike Carey, mutta artisti vaihtuu kokonaisuudesta toiseen, joten kansien väliin mahtuu monenlaista tyyliä. Kauneimmillaan taide on Christopher Moellerin kansikuvissa, mutta ei kukaan muukaan ole mikään aloittelija, joten vaikka tyylit eivät aina olekaan aivan minun mieleeni, kuvia on aina kuitenkin kiva katsoa. Tästä huolimatta kyse on, kuten olen jo aikaisemmin tainnut mainita, sarjasta, jota luen tarinan takia ja se jatkuu yhtä kiinnostavana kuin ennenkin.