Tämän Dune-sarjan teoksen parissa tulikin vietettyä vähän enemmän aikaa. Ajallisesti tarina sijoittuu 3500 vuotta edellisen kirjan lopusta ja hiekkamadon haploidivaiheen kanssa symbioosin tehnyt Leto on yhä elossa ja hallitsee maailmankaikkeutta jumalana ja keisarina. Arrakis ei ole enää Dyyni ja hitaasti hiekkamadoksi muuttuva Leto on ainoa jäljellä oleva sellainen. Leto ohjaa ihmiskuntaa kohti Kultaista tietään, joka käsittää ihmiskunnan pelastuksen, mutta jonka vain hän täysin ymmärtää...

Kirja vei aikaa, koska melkein puolet siitä on tavalla tai toisella Leton suuhun asetettua monologia. Esitetyt ajatukset ovat kiinnostavia ja herättävät mietteitä, joten niitä jäi helposti mutustelemaan pitemmäksikin aikaa. Samalla tällainen kirjoitustyyli ei kuitenkaan herättänyt sellaista pakkoa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, kun kirjassa ei kovin usein tunnu mitään sen ihmeempää tapahtuvan. :)

Toki seassa on ihan kiinnostava juoni ja muutama jännä uusi hahmo jo tuttujen Leton sekä gholana henkiin herätetyn Duncan Idahon muodossa. Juoni vain tuntuu etenevän hyvin verkkaisesti, kun se jää helposti syvällisempien ajatusten jalkoihin. Ymmärrän hyvin, että tämä teos ei välttämättä viehätä kaikkia lukijoita varsinkaan, jos odottaa samanlaista seikkailua kuin esim. sarjan ensimmäisessä osassa.

Minua ei kuitenkaan tyylin vaihdos tai tyyli itsessään haittaa. Vaikka tämä osa olikin monella tapaa aivan erilainen kirja kuin mikään muu sarjan teoksista, se oli minulle hitaudessaan ja mietteliäisyydessään melkein yhtä mieleen kuin ensimmäinen osa, joka on aina ollut suosikkini. Tyyli sopi kirjalle, sillä sen keskustassa on kuitenkin ihmisyytensä uhrannut ja uskomattoman pitkään elänyt Leto, jolla jo syntyessään oli kaikkien esivanhempiensa muistot. Minusta on mainiota, että kirjassa otetaan aikaa ja yritetään oikeasti luodata millainen olento ja henkilö tällaisesta syntyisi, millaisia ajatuksia tällainen henkilö haluaisi viestiä.

Wikipediassa