Viime syksynä ihastelin Joon-ho Bongin elokuvaa Snowpiercer, joten kun eteen sattui englanninnos alunperin ranskalaisesta sarjakuvasta, johon elokuva perustuu, niin tietenkin nappasin sen luettavaksi tout de suite. ;)

Sarjakuva on varsin iäkäs ja alunperin julkaistu vuonna 1984, mikä näkyy sekä kuvatyylissä että tarinankerronnassa. Perusjuoni onkin likellä elokuvassa nähtyä: Ympäristökatastrofi on johtanut lumipallo-Maan syntyyn ja sivistyksen viimeiset jäljelle jääneet asuvat valtavassa junassa, joka ei koskaan pysähdy. Etupään ensimmäisen luokan matkaajat elävät yltäkylläisyydessä, kun taas häntäpään asukit tulevat hädintuskin toimeen. Elokuvasta eroten sarjakuva keskittyy vain yhteen häntäpäästä paenneeseen henkilöön. Proloff on yksin ja matkaa junan päästä päähän, koska johto haluaa nähdä hänet. Toinen ero sarjakuvan ja elokuvan juonen välillä on se, että samalla junaan leviää tappava tauti...

Sarjakuva ottaa siis hyvin ranskalaiseen tyyliin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin vain näyttämällä ja jättämällä lukijan tekemään omat johtopäätöksensä. Pääosan esittäjä ei ole sankari, joka yrittää parantaa maailmaa tai hyvittää syntejään, vaan itsekäs paskiainen, jolla on oma agendansa. Hyvyyden äänenä tarinassa toimii Adeline, joka ajaa parempi osaisten keskuudessa kolmannen luokan matkustajien asiaa, mutta ei loppujen lopuksi saa yrityksistään huolimatta juurikaan muutosta aikaiseksi. Tarinan loppu on ranskalaistyylisen pessimistinen.

Mustavalkoinen ja tummanpuhuvissa harmaansävyissä sävytetty sarjakuva sopii piirrostyyliltään tarinaan, joka on monin tavoin varsin tyypillistä ranskalaista sarjakuvaa. Olen aina pitänyt tässä tyylistä sen realismista: ihmiset näyttävät ihmisiltä ja toimivat kuin ihmiset niin hyvässä kuin pahassakin. Kokonaisuus on hieman vanhentuneen oloinen, mutta toimii yhä.