Aina silloin tällöin tulee istuttua alas lukemaan myös runoja. Itse asiassa pidän niistä kovasti, vaikka se ei ehkä täällä näy, sillä en välttämättä lue runokirjaa kokonaisuudessaan ja missään nimessä en istu sen parissa pitkään. Jokainen runo vaatii oman aikansa, en halua lukea niitä putkeen.
Niinpä jotain kumman kautta (en kuollaksenikaan muista miten) minulle päätynyt Peippo vei otti lyhykäisyydestään huolimatta pitkän aikaa lukea läpi. Kirja itsessään on veikeän näköinen ja tuo mieleen lastenkirjan. Olemattoman nimimuistini ansiosta en lähtenyt lukemaan Laaksosen runoutta, vaan pelkästään tätä nimenomaista kirjaa ilman sen ihmeempiä ennakko-odotuksia tai -ajatuksia.
Ensihätään murrerunot tuntuivat hieman oudoilta, vaikka englannin kielen kanssa läträtessä tuleekin totuttua puhekielisempään kirjoitettuun tekstiin. Varsinkin, kun kyseinen murre ei ole minulle tuttu; se ei ole oma murteeni. Mutta vähän päästä kieleen jo tottui ja aloin sekä kuulla kirjoittajan äänen päässäni että lukemaan sanoja kielen sijaan.
Laaksosen runot ovat hyvin maanläheisiä ja arkipäiväisiä, niissä kuvataan tavallisen elämän pieniä ja suuria tunteita sekä niitä kummia ajatuksia, joita pomppaa kai jokaisen päähän arkiaskareita tehtäessä. Murteen poljento tuo tekstin lähemmäs lukijaa, ikään kuin poistaa osan kirjan sivun luomasta esteestä lukijan ja kirjoittajan välillä. Omalla kohdallani ainakin loppuvaikutus on sekä viehättävä että intiimi. Näitä runoja en tosiaan halunnut lukea kuin yhden tai kaksi kerrallaan. Niiden kanssa oli sen sijaan kiva hiljentyä tuntemaan ja kuuntelemaan maailmaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.