Miyazaki Hayaon uusin oli taattua Studio Ghibli laatua. Heiltä on jo vuosia voinut odottaa todella ammattitaidolla ja, mikä parasta, rakkaudella animaatioon tehtyjä elokuvia, jotka sopivat koko perheelle ja tämä ei ollut mikään poikkeus. Animaatio oli yhtä taidokasta kuin aina, musiikki mainiota ja tarina antoisa sekä isommalle että pienemmälle väelle.

Kaikesta tästä huolimatta Liikkuva linna  oli pienoinen pettymys. Ei siksi, että elokuva olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin, se oli aivan varmasti yksi vuoden parhaista näkemistäni elokuvista. Ongelma oli se, että olen tottunut odottamaan Ghibliltä yllätystä, jotain erilaista. Ghiblin elokuvissa kaikissa on sama lämmin henki, mutta tarinat ovat aina olleet hyvin erilaisia. Esim. Porco Rosso kertoo miehestä, joka on niin pettynyt ihmisiin, että muuttuu siaksi ja siitä kuinka hänen uskonsa ihmiskuntaan palautuu. Mononoke Hime taas ottaa kantaa ympäristönsuojeluun ja samalla myös siihen, miten muutos pitää joskus vain hyväksyä. Tonari no totoro on kunnialaulu lapsenomaiselle uskolle ihmeelliseen ja siihen miten se voi tehdä elämästä parempaa. Jokaisessa näistä elokuvista on selkeä Ghibli-henki ja animaatio on toteutettu Ghibli-tyylillä ja taidolla, mutta tarinat ovat selkeästi erilaisia. Liikkuva linna oli pettymys, koska tietyt osat tarinan perustasta olivat kovin samanlaisia kuin Henkien kätkemässä: taikuri on tyhmyyksissään päästänyt jotain hyvin tärkeää vääriin käsiin ja tavallinen tyttö auttaa häntä saamaan sen takaisin ja samalla löytämään jotain vielä tärkeämpää.

Tästä huolimatta en epäile hetkeäkään, ettenkö ostaisi Liikkuvaa linnaa omaan DVD-kirjastooni aivan yhtä innokkaasti kuin Henkien kätkemän aikoinaan tai juuri ilmestyneen Kissojen valtakunnan. Elokuva oli erinomainen ja ainoa syy pettymykseeni olivat omat odotukseni.

Liikkuvan linnan suomenkieliset sivut

Ajattelemisen aihetta

Liikkuvan linnan tarina sinällään ei ole kovin filosofointiin innostava, sillä kyse on lähinnä sadusta, joka kertoo perheen tärkeydestä. Sen sijaan tilanne, jossa katsoin elokuvan eli Tennarin isoin sali täynnä nuoria aikuisia, jotka olivat innolla katsomassa lähinnä perheelle tarkoitettua elokuvaa sai minut ajattelemaan jälleen kerran sitä, että en oikeasti halua 'kasvaa aikuiseksi', jos sillä tarkoitetaan sitä, että minun on pakko jättää taakseni kaikki lapselliset asiat. Moni lapsi odottaa aikuisuutta, koska silloin he luulevat olevansa vapaita tekemään mitä haluavat. Aikuisuus tuo tietenkin mukanaan vapauksia, joita lapsilla ei ole, mutta myös yhä kasvavaa vastuuta. Tämän kaiken hyväksyn kyllä, mutta sitä en siedä, että minun pitäisi luopua kaikesta lapsellisesta vain siksi, että se on lapsellista. Kun kannan korteni kekoon ja hoidan vastuuni, sallittakoon minulle se, että nautin saduista kaikissa muodoissa. Samoin olkoot oma asiani, jos haluan antaa lapsenomaiselle innostukselle silloin tällöin vallan. Monet niistä asioista, joista minun pitäisi aikuisuuden nimissä luopua, tuovat iloa ja valoa elämääni ja yksi niistä aikuisista päätöksistä, joita teen päivittäin, on se, että olen päättänyt olla luopumatta näistä asioista. Minua ilahduttaa aina välillä nähdä myös muita, jotka ovat päättäneet ainakin koettaa säilyttää osan lapsuuden ihmeestä elämässään myös aikuistuttuaan.