Kirjoittelin aikoja sitten (ja vuosiluku on oikeasti pelottavaa katseltavaa...) tämän mangan kahdesta ensimmäisestä osasta. Sangatsu Manga oli silloin vasta aloittanut sarjan suomennoksen julkaisemisen ja minulla oli vielä tuoreessa muistissa tv:stä tullut anime-versio. Silloin anime oli vielä hieman mangaa mieluisampi, mutta oltiinhan siinä päästy jo paljon pitemmälle juonellisesti. Ja sen jälkeen en olekaan mangasarjaa maininnut. Tähän on parikin syytä: Ensinnäkin 27-osaisen sarjan bloggaaminen kirja kerrallaan ei oikein napannut. Ja toisekseen päätin pian, että luen sarjan mieluummin kokonaisuutena kuin palasissa. Tästä onkin tullut sittemmin perustaktiikkani varsinkin suomennetun mangan suhteen eli jos parin ekan osan perusteella päätän lukea koko sarjan, jätän lukemisen sikseen kunnes koko sarja on hankittu. Tosin en ole vielä 100 % varma, että jaksan toteuttaa taktiikkaa Weedin kohdalla aivan loppuun asti. Punaisen jättiläisen julkaisemassa sarjassa kun on 60 osaa...

Mutta siis asiaan. Nyt kun koko manga on luettu, on ääni kellossa muuttunut. Anime on kiva ja minua ei haittaa se, että tarina lähtee tyystin omille raiteilleen. Mutta manga sen sijaan on yksi parhaimmin kirjoitetuista tarinoista, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Kuten Arakawan piirrostyylikin, joka on yksityiskohtainen tarpeen tullen, mutta minimalistinen sellaisten asioiden suhteen, joilla on vähemmän merkitystä, tarinakaan ei sisällä mitään turhaa. Jokainen teko, sana ja tapahtuma tukee laajemman juonen kehitystä jollain tavalla.

Eniten pidän siitä, kuinka lähestulkoon kaikki tarinan hahmot kehittyvät juonen edetessä. Tämä pätee niin sivuhahmoihin kuin päähenkilöihinkin. Arakawa onnistuu näyttämään tämän ihailtavasti myös hahmojen ilmeissä ja ulkonäössä. Vaikka jokainen hahmo on täysin tunnistettavissa ensiesiintymisestä viimeiseen hetkeen, he ovat selkeästi myös muuttuneet. Parhaiten tämä tietenkin näkyy päähahmojen kohdalla - Edward Elric varsinkin kasvavana poikana aikuistuu huomattavasti niin fyysisesti kuin luonteeltaan - mutta sama pätee myös tarinan muihin hahmoihin.

Tarinasta on helppo pitää myös siksi, että kaikki hahmot - niin hyvikset kuin pahiksetkin - on sekä muokattu että esitelty niin hyvin, että heitä voi ymmärtää ja heitä kohtaan tuntee sympatiaa. Samalla kuitenkin pahisten suunnitelman skaala on niin hirviömäinen, että heidät on pakko pysäyttää. Tämän ansiosta lukijan heitä kohtaan tuntema sympatia ei pääse aiheuttamaan antipatiaa sankareita kohtaan. Aivan erinomaista tarinan kerrontaa siis.

Yleensä en välitä tarinoista, joissa on liikaa väkeä ja liian monimutkainen juoni, mutta Arakawa onnistuu itämään kissalaumansa kasassa juuri niin hyvin, että se menee minustakin läpi. Se, että tarinasta on niin tehokkaasti karsittu kaikki turha, auttaa suunnattomasti. Kun tämä viimeisilleen hiottu tarina yhdistetään Arakawan erinomaiseen piirrosjälkeen, jota on helppo lukea ja ymmärtää ja josta on erinomaisen helppo myös nauttia, kokonaisuus on aivan vimpan päälle.