Toisessa Ihmenelosista kertovassa elokuvassa nelikko on vakiintunut supersankarielämäänsä, joskin se meinaa ajoittain teloa heidän omaa elämäänsä melko perinpohjaisesti. Rikosten ja luonnonkatastrofien estämiseen tulee tauko, kun koko maailmaa uhkaava avaruushirviö ilmestyy horisonttiin, lähettiläänsä Hopeasurffarin edeltämänä.

Norin Radd eli Hopeasurffari on aina ollut yksi mielihahmojani ja pelkäsin alusta asti, että hahmo kokisi kunniattoman kuoleman elokuvakäsikirjoittajien käsissä. Kaikeksi onneksi hahmoa ei ole täysin tuhottu elokuvassa, vaan Norrin Raddin mietteliäs ja filosofinen luonne on ainakin osin säilynyt. Henk. koht. en ymmärrä miksi sen sijaan, että olisi pitäydytty alkuperäisessä tarinassa, jossa Galaktus on muutakin kuin avaruudessa leijuva pahaenteinen pilvi, painoa on siirretty tohtori Doomin palaamiselle kuvaan, mutta minkäs sille voi. Sen sijaan Hopeasurffarin voimien keskittäminen hänen lautaansa oli aivan syvältä ja se, että kyseinen muutos on tehty puhtaasti, jotta Doom voi varastaa hänen voimansa, vain pahensi tilannetta.

Kaiken kaikkiaan elokuva on keskinkertainen parhaimmillaankin. Ihmenelosten hahmot on esitetty hyvin ja varsinkin heidän välisensä suhteet toimivat mainiosti, mutta muuten juoni on pliisu ja erikoisefektitkään eivät ole kaikkein parhaimmasta päästä. DVD:n ekstrat ovat melkolailla standarditavaraa nykypäivänä, eikä niistä jäänyt paljoakaan mieleen. Eli läpihuutokamaa: mieluummin sitä katsoi kuin selkäänsä otti, mutta melko vähän siitä jäi mieleen.

IMDbssä

Wikipediassa