Ilona Nykyrin saksasta varsin osuvasti suomentama teos kertoo aiheesta, jolle on aina paikkansa, elettiin sitten missä ajassa tahansa. Huhut ja kuulopuheet elävät aina aivan omaa elämäänsä ja niistä ei varsinkaan tässä tietoyhteiskunnassa päästä eroon koskaan. Neubauer lähtee kuitenkin niin kaukaa liikkeelle kuin mahdollista. Koska huhut ovat ensisijaisesti puhuttua kieltä, teoksen alkuosa joutuu käsittelemään aihetta toissijaisesti: miten antiikin yhteisöt ovat käsitteellistäneet huhun ja miten se esiintyy esim. jäljellä olevissa tarinoissa? Esihistoriallisinakin aikoina huhuja on varmasti esiintynyt, mutta niistä ei olekaan sitten jäänyt jäljelle minkäänlaista jälkeä, josta kirjoittaa.

Tosi asiassa vasta 1900-luvun puolivälissä päästiin siihen pisteeseen, että huhuja alettiin systemaattisesti kerätä tutkimuskäyttöön. Sitä edeltävältä ajalta on ajoittain jäänyt haaviin tutkimusmateriaalia, kun huhuja on kerätty lähinnä siitä syystä, että niitä vastaan voitaisiin taistella. Pääosin on kuitenkin aina ollut sattuman kauppaa, että jostain tietystä huhusta on jäänyt tarina kerrottavaksi jälkipolvillekin.

Kirjoittaja ei ota kantaa siitä onko huhu hyvä tai huono asia. Itse asiassa hän ei anna mitään mielipidettä lainkaan, vaan keskitttyy kertomaan siitä miten huhuihin on jäljellä olevien materiaalien perusteella milloinkin suhtauduttu. Toki huhuja yleensä pidetään merkittävänä, mutta negatiivisena tekijänä melkein kaikissa yhteiskunnissa, mutta tämä on tutkittavan, eti tutkijan mielipide asiasta.

Kokonaisuutena teos on kiinnostava ja valaiseva. Se havainnollistaa kuinka kiinteä osa ihmisyhteiskuntia huhut ja kuulopuheet ovat ajasta ja paikasta riippumatta. Ne monet tavat, joilla huhuihin on suhtaudutta ja joilla käsitettä on ilmaistu eri aikoina, ovat kiinnostavaa luettavaa, kuten myös maininnat eri huhututkimuksista lähempänä nykyaikaa.

Toinen arvostelu