Ja toinen Odd Thomas -kirja luettu. :)

Toisessa osassa säilyy sama kevyt tyyli kuin ensimmäisessä, mutta ensimmäisen kirjan tapahtumien päälle kertojaääni on ymmärrettävästi tummempi kuin aikaisemmin. Tarina itsessään on myös monin tavoin synkempi ja ahdistavampi, mitä lisää se, että mukana on tällä kertaa huomattavasti vähemmän hahmoja. Kirja keskittyykin Odd Thomasiin ja pahiksiin, joita hän tällä kertaa jahtaa.

Monin tavoin pidin toisesta kirjasta vielä enemmän kuin ensimmäisestä. On paha mennä sanomaan kuinka paljon asiaan vaikuttaa se, että luin ensimmäisen kirjan nähtyäni elokuvan eli tarinan loppu oli alusta asti selvillä. Huomasin asian vaikutuksen lukukokemukseen, mutta toisaalta minulla on yleensäkin paha tapa spoilata itseäni lukiessani, joten yleensä tämä ei ole ongelma...

No, joka tapauksessa. Toisessa osassa sarjaa Odd Thomas yrittää parantua ensimmäisen tarinan aiheuttamista haavoista, mutta prosessi keskeytyy, kun hänen läheinen ystävänsä kidnapataan. Pian käy ilmi, että kyse ei ole lainkaan sattumanvaraisesta tapahtumasta ja Oddilla onkin puuhaa yrittäessään selvitä seikkailusta yhtenä kappaleena ja pelastaa ystävänsä samaan syssyyn. Ja vaikka mukana on toki yliluonnollisia elementtejä vaikka muille jakaa, pohjimmiltaan kirjassa kuvataan aivan tavallista, valitettavan jokapäiväistä, inhimillistä pahuutta.

Näin kahden kirjan jälkeen alkaa jo käydä selväksi, että yliluonnollisesta tematiikasta huolimatta Koontz ei anna tekosyitä pahiksilleen. Tarinoissa pahuus on aina lähtöisin ihmisistä itsestään ja on heidän valintansa, oli mukana sitten mitä tahansa muita jännittäviä juttuja tai ei. Kirjat ovat sikäli myös realistisia, että ihmisen hyvyys tai pahuus ei takaa mitään ainakaan tässä maailmassa. Hyvillä käy huonosti ja pahat menestyvät ja päinvastoin omien tekojen ja sattuman sumassa. Sellaistahan elämä on aina ollut. Mitään taattua palkintoa emme tässä maailmassa saa, ehkä seuraavassa, jos sellainen on olemassa.