Totta ja tarua

Nelosella joulukuussa alkanut sarja kertoo tri Megan Huntista (Dana Delaney), joka oli neurokirurgi, kunnes hän joutui auto-onnettomuuteen. Onnettomuuden seurauksena hän kokee tunnottomuutta ja tärinää käsissään, mikä estää häntä suorittamasta enää neurokirurgiaa, jossa pieninkin virheliike voi johtaa potilaan kuolemaan. Niinpä hän on siirtynyt kuolemansyyntutkijaksi ja onkin osoittautunut siinä sekä taitavaksi että intohimoiseksi.

Vaikka sarjassa jälleen kerran esitellään menestyvä naishahmo, joka on ainakin pintapuolisesti kylmä ja tunteeton, kokonaisuus on mielenkiintoinen. Pidän erityisesti siitä, että kun tri Hunt lähtee omapäisesti metsästämään rikollisia ja todistamaan teorioitaan, poliisietsivät eivät vain nyökytä päätään ja osoita tietä. Sarjassa tuodaan esiin se, että oikeasti kuolinsyyntutkijalla on selkeä tehtäväalueensa, jolla yleensä ei kuulu rikosten ratkaiseminen, vaan ainoastaan löydösten raportointi. Niinpä labransa ulkopuolella heiluvat kuolinsyyntutkijat ovat se poikkeus, ei sääntö.

Hunt itse on monisyinen hahmo, mutta ei riittäisi kantamaan sarjaa yksinään. Onneksi hänen ympärillään on koko joukko muitakin kiinnostavia ihmisiä. Labran muut työntekijät sekä Huntin aisapareiksi määrätty poliisietsiväpari tuovat sarjaan lisää ulottuvuuksia. Kokonaisuus ei ehkä ole paras sarja ikinä tai vedä ihan vertoja CSI:lle, mutta toimii kuitenkin.

Sivuhuomio: Tuntuu siltä, että olen kovasti valitellut kylmistä ja tunteettomista naishahmoista viime aikoina. Tosiasia on kylläkin, että kyllä televisiosta ja elokuvista löytyy myös muunlaisia menestyksekkäitä, vahvoja naisia. Kaikkien CSI-sarjojen naiset ovat hyvä esimerkki tästä. Joten eivät kaikki seuraa kyseistä stereotypiaa. Jotenkin se on vain viime aikoina häirinnyt minua tavallista enemmän silloin, kun se eteen sattuu.

IMDb:ssä

Wikipediassa

Sarjan sivut Nelosella

Onhan se kiva nähdä enemmän ja enemmän scifi/fantasia-elokuvia teattereissa jne, mutta valitettavasti siihenkin sekaan mahtuu parempaa ja huonompaa. Tämä teineille suunnattu, romaaniin perustuva leffa ei muuta tee kuin kierrätä vanhoja tarina-aiheita: toisella planeetalla ollaan jouduttu hyökkäyksen kohteeksi, joten kourallinen lapsia, joiden on tarkoitus kasvaa kotiplaneettansa suojelijoiksi, lähetetään Maahan turvaan. Ja sitten pahat avaruusoliot saapuvat Maahan jahtaamaan hyviä avaruusolioita ja no, voihan Maankin siinä samalla sitten valloittaa.

Logiikan kannalta ensimmäinen kompastuskivi on se, että mitkään ihmevoimat eivät mahdollista sitä, että kourallinen yksilöitä voisi pysäyttää hyökkäävän armeijan. Se, että muksuilla ei ole nimiä, vaan ainoastaan numerot ja kasa salanimiä, herättää epäilyksiä siitä, millainen heidän kotiplaneettansa yhteiskunta oikeastaan on ollut... Ja kun leffa noin muuten on sitten tappelua pahoja avaruusolentoja vastaan sekoitettuna teiniromanssiin ja koko homma jää lopussa täysin auki (kun tarina pohjaa romaanisarjaan, jota on ilmiselvästi tarkoitus jatkaa niin kauan kuin ne myyvät), niin koko homma on melko lailla tyhjää täys. Hienon näköistä kyllä ja seassa on pari tuttua näyttelijää, joista pidän (Timothy Oliphant ja Kevin Durand), mutta muuten leffasta ei saa mitään irti.

Kaikkein eniten minua jäi ärsyttämään se, että Number Four, leffan päähenkilö-alien, oli melko normaali teinipoika, mitä nyt sattuu olemaan avaruudesta. Elokuvassa ollut toinen, naispuolinen avaruusolio, Number Six, oli sitten ilmeisesti käynyt läpi pelkkää taistelukoulutusta koko ikänsä ja oli kylmä, looginen, tyly, tunteeton, sulkeutunut... Eli kaikkia niitä asioita, joita ilmeisesti tytön/naisen pitää olla, jotta hän voi myös olla hyvä taistelija ja niin edelleen. Oikeasti! Hahmo oli kävelevä klisee nahka-asusteista moottoripyörään!

IMDb:ssä

Wikipediassa

Viralliset sivut

Myös Suomessa julkaistun Emma-sarjan luoja Kaoru Mori jatkaa menneisyyteen sijoittuvien ihmissuhdedraamojen kanssa. Tällä kertaa sijainti on 1800-luvun Silkkitie ja tarina alkaa, kun kaukaisesta kylästä saapuu taloon tavallista vanhempi morsian. 20-vuotias Amir Halgal on tuohon maailman aikaan jo melkoinen vanhapiika ja päätyy naimisiin vain 12-vuotiaan Karluk Eihonin kanssa. Puolinomadisessa heimossa kasvanut Amir kohtaa uudessa elämässään melkoisesti haasteita, sillä hän ei ainoastaan ole aivan liian vanha morsiameksi, mutta lisäksi hänen villi ja vapaa asenteensa ei aivan tahdo istua uuden kylän pidättyväisempään henkeen. Karluk tukee kuitenkin morsiantaan kaikin voimin ja hyvä sydäminen, voimakas ja osaava nainen löytää paikkansa uudessa perheessään.

Seesteisesti etenevässä tarinassa ei varsinkaan ensimmäiseen mahdu juurikaan draamaa sen lisäksi, että Amirin klaani muuttaa mielensä ja haluaa hänet takaisin morsioksi heidän mielestään paremmalle ehdokkaalle. Sen sijaan pääsemme näkemään Eihonin perheen elämää ja tutustumaan kaikessa rauhassa niin sankarittareen kuin koko perheeseenkin. Tarinat kuvaavat lähinnä arjen haasteita ja jokapäiväisiä pieniä seikkailuja aina tottelemattomasta pikkuveljestä siihen, miten Amir (yli)reagoi Karlukin flunssaan.

Tämä on minulle oikeastaan mieleen, koska turhan draaman puute ja rauhallinen tahti ei aja kääntämään kirjan sivuja liian nopeasti jännityksen ajamana. Niinpä lukijan on mahdollista nauttia kaikessa rauhassa Morin uskomattoman kauniista ja taitavasta taiteesta. Hän on nimittäin todella taitava taiteilija ja jokainen ruutu on täynnä yksityiskohtia, jotka ilahduttavat ja ohjaavat silmää juuri oikein. Varsinkin ihmisten vaatteiden taidokkaita yksityiskohtia voisi tutkia tuntikausia, ja Morin taito liikkeen ja ilmeiden kuvaamisessa tekevät kokonaisuudesta täydellisen.

Lopputulos on siis kovasti minulle mieleen ja Yen Press -kustantamon kovakantinen painos antaa sille juuri oikeat raamit. Jos mitään kritiikkiä on pakko antaa, niin päähenkilö Amir vaikuttaa ehkä ihan hitusen liiankin täydelliseltä, mutta se annettaneen hänelle anteeksi, kun hän on kuitenkin niin ystävällinen ja rakastettava. En voi väittää olevani tällaisten ihmissuhdedraamojen suuri ystävä, mutta ainakin alku on tällä kertaa todella lupaava ja mieleinen.

Kustantajan sivut

Arvostelu Anime-lehdessä

Toinen mielipide Futoi yatsulta

DreamWorksin humoristinen animaatioelokuvan nimihahmo Megamind on avaruudesta Maahan turvaan lähetetty superäly, joka valitettavasti ei päätynyt hyväsydämisten farmarien kasvattamaksi (kuten Teräsmies) tai edes rikkaiden vanhempien hemmotelluksi lapsukaiseksi (kuten Megamindin kilpakumppani Metroman), vaan laskeutui suoraan vankilaan. Megamind ei oikeastaan ole paha, vaikka onkin pahis. Hänelle ei vain koskaan annettu mahdollisuutta olla paljoa muutakaan... Miten siis käy, kun yllättäen hän voittaakin vihollisensa Metromanin ja yht'äkkiä päätyy ensin diktaattoriksi ja sitten, muutaman juonikiemuran jälkeen, itse sankariksi?

Megamind on komedia ja no, minä en vain juuri välitä komedioista. Siksi elokuvan katsominenkin jäi siihen asti, kunnes DVD julkaistiin, jotta voisin kaikessa rauhassa pikakelata sellaisten kohtien ohi, joista en välitä, tai ainakin laittaa äänet joksikin aikaa pois... Tästä huolimatta on pakko myöntää, että elokuvassa on kiinnostavia hahmoja. Megamind itse on hyvä esimerkki siitä kuinka pitkälle voi päästä melkein pelkillä luontaisilla lahjoilla, sillä hänen lähtökohtansa ovat vähintäänkin köyhät. Samalla hänen vihollisensa Metroman taas vaikuttaa päällisin puolin hienolta ja hyvältä ihmiseltä, mutta moni kakku päältä kaunis... Kun sekaan heitetään vielä Megamindin apulainen, Minion, niin kasassa on melkoisen kiinnostava pakka, joka kyseinalaistaa monia olettamuksia.

DreamWorksin DVD:t ovat yleensä kivoja mitä tulee erikoismateriaaleihin, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Kommenttiraita on kiinnostavaa ja hauskaa kuunneltavaa ja sekaan on mahtunut myös muuta pientä kivaa. Ei mitään ihmeellisyyksiä, mutta kuitenkin sen verran, että levystä saa irti vähän ylimääräistä.

IMDb:ssä

Wikipediassa

Viralliset sivut

Ensimmäinen Hollow Man -elokuva oli kiinnostava tutkimus siitä, miten voima vaikuttaa mieleen. Toinen leffa jääkin sitten melko pliisuksi toimintaseikkailuksi. Elokuvassa Yhdysvaltain armeija on palannut näkymättömyystutkimuksen pariin ja vaikka he eivät osaakaan palauttaa näkyvyyttä ja lisäksi näkymättömyys johtaa kivuliaaseen kuolemaan, ase on otettu käyttöön. Nyt Christian Slaterin esittämä näkymätön salamurhaaja onkin (yllättäen) ottanut ohjat omiin käsiinsä ja kun hän lähtee parannuskeinon tuntevan tiedenaisen perään, kuvioihin sekaantuu myös Peter Faccinellin esittämä poliisietsivä...

Kakkososan budjetti ei ole kuin murto-osa ensimmäisen elokuvan vastaavasta, mikä näkyy kun erikoistehosteita vertaa keskenään. Juonessa puolestaan keskitytään perinteiseen kaksintaisteluun tutkimatta sen ihmeemmin näkymättömyyden vaikutusta tai erityispiirteitä. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että elokuvan tekijät ovat tehneet parhaansa sillä mikä käsillä oli, mutta kun tarina on ja budjetti pieni, lopputulos on keskinkertainen. Slaterin ottaminen mukaan näkymättömäksi mieheksi oli tosin (laskelmoitu ja) hyvä veto, sillä hänellä on hyvin tunnistettava ääni ja puhetapa, joka toimii hyvin tällaisessa yhteydessä.

IMDb:ssä

Wikipediassa