Eli myös Dark Metro on saanut jatkoa ensimmäisen osan päälle. Kakkos-osa jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin ensimmäinenkin. Parannusta edelliseen tulee siinä, että nyt kun pahimmat kliseet on saatu hoidettua, tarinat ovat itseasiassa omaperäisempiä ja siten kiinnostavampia. Selkeästi tällä saralla on nyt päästy kunnolla vauhtiin. Lisäksi saamme myös lisää vinkkejä sarjan mystisen keskushahmon Seiyan menneisyydestä. Lopputulos ei maata kaada, mutta mieluummin sitä lukee kuin selkäänsä ottaa. :)

Vagabond on ilmeisesti sellainen sarja, jonka luen pyrähdyksissä, kun ekat kaksi osaa tuli myös arvosteltua pakettina.

Musashin matka kohti maailman parhaan miekkamiehen titteliä jatkuu. Nämä kolme kirjaa ovat tosin monella tavalla välivaihetta. Musashi taistelee ja oppii pikkuhiljaa kyseenalaistamaan omia tunteitaan ja aivoituksiaan, mutta varsinaista muutosta ei näiden kolmen kirjan aikana oikein tapahdu mihinkään suuntaan. Tietyllä tavalla kirjat olivat siksi jopa hieman alkupäätä tylsempiä, kun pääpaino oli (myönnettävästi erittäin hienosti piirrettyjen) taistelukohtausten suunnalla. Jos vertaan sarjaa toiseen vastaavan tapaiseen suosikkiini, Blade of the Immortaliin, niin hahmot kehittyvät tässä paljon hitaammassa tahdissa. Toisaalta, se tuntuu myös luonnolliselta, sillä monastihan se menee niin, että joku ei hiffaa ennen kuin päätä on hakattu seinään huomattavan pitkään.

Eli pidän sarjasta yhä ja olen innokas pääsemään siinä eteenpäin, mutta tämä pakollinen oppimisvaihe ei nappaa ihan yhtä tehokkaasti.

Ishiyama jatkaa Grimmin veljesten satujen muokkaamista mangamuotoon. Tällä kertaa mukaan on mahtunut neljä tarinaa: Lumikki, Saapasjalkakissa, Sammakkokuningas ja Laulava, liekkuva leivonen (joka tunnetaan paremmin nimellä Kaunotar ja hirviö...).

Edelliseen kirjaan verrattuna kakkos-osassa ei ole varsinaisesti mitään uutta. Ishiyama jatkaa samalla linjalla kuin aloittikin ja tutut sadut kääntyvät shoujo-tyyliseksi mangaksi melko keveästi. Niinpä Lumikissa nuorin kääpiö rakastuu kauniiseen ihmistyttöön, mutta antaa hänen lähteä prinsin matkaan, koska kyseinen rakkaus on mahdoton, ja saapasjalkakissa on kissapoika, joka omaa mystisiä voimia pelkän puhetaidon lisäksi.

Omalla kohdalla on nyt täysi plankko mitä tulee alkuperäiseen tarinaan Laulava, liekkuva leivonen. En siis kuollaksenikaan muista kuinka paljon perus-tarina muuttui esim. Disneyn käsittelyssä, enkä siksi osaa sanoa onko Ishiyaman versio lähempänä alkuperäistä vai kauempana siitä. :p

Piirrosjälki on yhä kaunista ja kirjassa mukana olleet värilliset lisäsivut aivan mainio plussa. Kuva-asettelu on yhä ajoittain hieman sekavaa ja turhan tiukkaa, mutta eihän sitä kaikkea voi saada. :) Kirja käy hyvin kevyestä lukemisesta ja tarinoiden vertailu alkuperäisiin antaa lisähupia.

Suomessa sitä on tottunut käännöskirjallisuuteen, joka on käännetty englannista päin, mutta nytpä kohdalle sattui harvinaisempi tapaus: puolasta englantiin käännetty fantasiateos.

The Last Wish on kokoelma tarinoita, jotka sijoittuvat maailmaan, jossa suurinpiirtein jokainen myyttinen olento, josta on koskaan tarinoita maailmassa kerrottu, on totta. Geralt on witcher, mutatoitu ihminen, joka on pienestä pitäen koulutettu taistelemaan hirviöitä vastaan. Hän kiertelee maailmaa ja ottaa vastaan alansa töitä, kun niitä kohdalle sattuu. Kirjan löyhästi taustatarinalla yhteen sidotut seitsemän seikkailua kertovat Geraltin kokemuksista.

Tarinoissa oli käytetty hyväksi keski-Euroopan rikasta mytologiaa, mutta niiden alkuperäisissä muodoissa. Monet vanhoista hirviöistä ovat jo painuneet unholaan ja nekin, jotka vielä muistetaan, eivät juurikaan enää muistuta alkuperäisiä versioitaan. Oli vähintäänkin kiinnostavaa lukea vampyyreistä ja ihmissusista sellaisina kuin ne kuvattiin ennen kuin Bram Stroker ja kumppanit alkoivat "sivistää" näitä hirviöitä.

Kirjan keskushahmo Geralt on kiinnostava, joskaan ei erityisen ainutlaatuinen. Vastaavia väärinymmärrettyjä sankareita nyt on nähty ennenkin. Ainakin näin ensimmäisessä kirjassa ja lyhyissä tarinoissa hahmo ei juurikaan noussut esille, vaan eniten kirjassa tosiaan kiinnosti tapa, jolla mytologian hahmoja ja sääntöjä oli siinä käytetty hyväksi varsin uudella tavalla.

Käännös oli melko toimiva, vaikka paikoitellen englanti ei sujunutkaan aivan niin luonnollisesti kuin olisi voinut toivoa.

Wikipediassa

Suomenkielisessä Wikipediassa

Disneyn versio Hans Kristian Anderssenin sydäntäkoskettavasta tarinasta pienestä merenneidosta, joka rakastuu prinssiin, oli elokuvana käännöskohta Disneylle. Se aloitti uuden "kultaisen aikakauden" Disney-animaatioiden kohdalla ja loi mahdollisuuden sellaisille elokuville kuin Beauty and the Beast ja Lion King. Elokuvassa kuitenkin näkyy, että kyseinen aikakausi oli vasta alkamassa. Alan Menkenin kaunista musiikkia lukuunottamatta elokuva ei näyttelijäsuorituksiltaan ja animaatioltaan ole vielä samalla tasolla kuin mihin Disney tämän jälkeen kohosi.

Ja näyttelijäsuorituksista puheen ollen... Hiljattain murmutin siitä, että Sword in the Stone -elokuvan vanha suomenkielinen ääniraita oli uudella DVD:llä korvattu (mielestäni) huomattavasti huonommalla versiolla. Vaikka asia olikin mielestäni sääli, ymmärsin kyllä, että niin vanhat ääninauhat tuskin ovat enää digikunnossa. Mutta miksi miksi miksi myös Merenneidolle on käynyt samoin?!? Pieni merenneito kun sattuu olemaan (mielestäni) se ainoa poikkeus, jossa ensimmäinen suomenkielinen päälleäänitys oli oikeasti jopa englanninkielistä parempi. Käännös oli mahtava ja ääninäyttely kautta linjan todella upeaa ja elävää. Joten pettymyksen määrää oli vaikea mitata, kun tajusin, että DVD:llä on uusi päälleäänitys, uusilla huonommilla käännöksillä ja huomattavasti huonommalla näyttelyllä. Kummallakaan DVD:llä en ole löytänyt mainintaa siitä, kuka ääniä esittää, mikä nyt ei ainakaan nosta luottamusta tässä tilanteessa.

Tämän harmittavan asian lisäksi on melkolailla pakko nostaa esiin se "pikku juttu", joka on minua aina häirinnyt tässä muuten noin periaatteessa erittäin kivassa elokuvassa. Nimittäin tarinan onnellinen loppu. Olen aina rakastanut Andersenin tarinaa merenneidosta, joka koettaa tavoitella ei ainoastaan rakkautta, vaan myös ikuista elämää, ja joka lopulta onnistuu ylittämään omat rajoitteensa, vaikka epäonnistuukin tavoitteessaan. Pidän tarinan seesteisyydestä, surullisuudesta ja siitä miten se toimii peilinä meidän jokaisen elämään. Niinpä Disney'n versio prinssiin rakastuvasta teinitytöstä, joka lopulta saa onnelllisen loppunsa, tuntuu kovin pinnalliselta, vaikka se onkin varsin hyvin kerrottu tarina. DVD:llä ei ekstroja juuri ollut, mutta mukaan mahtunut uusi musikaaliversio Andersenin pienestä tulitikkutytöstä oli kaunis katsoa ja kuunnella ja yhtä sydäntäsärkevän surullinen kuin Andersenin alkuperäinenkin eli todella tervetullut lisä.

Hmm, tästä saa melkein vaikutelman, että pidä Pienestä merenneidosta... Totuus on, että kaikesta huolimatta se on mielestäni ihan kiva elokuva, mutta musiikkia lukuunottamatta se on mielestäni saanut vähän liikaakin huomiota osakseen, eikä tule koskaan olemaan suosikkini näiden elokuvien joukossa.

IMDb:ssä

Wikipediassa

Kiinan viimeisen keisarin omaelämänkerran ruotsinnos käveli kirjastossa käteen ihan sattumalta, mutta osoittautui kiinnostavaksi luettavaksi. Pu Yin elämän kokemus oli ainutlaatuinen maailmassa ja hän kirjoittaa elämästään ja puutteistaan hyvinkin avoimesti kirjassaan. Nyky-yhteiskuntaan syntyneen on melkein mahdoton käsittää millainen ajatusmaailma syntyy ihmisessä, joka on kaksi-vuotiaasta asti kasvatettu uskomaan, että hän on kaikkien muiden yläpuolella. Ennen kommunistien kymmenvuotista uudelleenkoulutusta kirjan sivuilla näkyy ihminen, joka ei juurikaan ymmärrä todellisen maailman tai toisten ihmisten kärsimyksistä yhtään mitään. Vaikka Pu Yi saikin opetusta buddhalaisuudessa, filosofioiden teoria ja käytäntö osuivat harvoin yhteen hänen elämässään ennen kuin hän oppi ymmärtämään millaista kaikkien muiden elämä on.

Saman aikaisesti varsinkin kirjan loppupäätä lukiessa herää mielessä epäilys siitä kuinka todellinen Pu Yin lopullinen elämänkatsomuskaan on. Jos uskoo kirjaa sellaisenaan, saa vaikutelman täydellisestä kommunistisesta kansalaisesta eli yksi oppi on vaihtunut toiseen. Jos epäilee kirjaa osaltaan propagandistiseksi, jää todellinen mies yhä piiloon. Lukijan on kuitenkin mahdotonta sanoa kumpi vaihtoehto olisi totta, joten ajatukset jäävät vain epäilysten tasolle. Niitä kuitenkin lisää se, että Pu Yin elämän loppuosa käydään läpi hyvin lyhyesti ja kaikki ne vaikeudet, joita kymmenen vuotta vangittuna viettänyt henkilö pakostakin kokee, jäävät täysin ilman mainintaa. Kieltäydyn uskomasta, että Pu Yi, joka ennen joutumistaan vangituksi ei ollut koskaan edes pukenut itseään, on noin vain voinut sopeutua elämään sekä vapaana että tavallisena ihmisenä, vaikka hänet kuinka olisi vankilassa opetettu uusille tavoille.

Kaikesta huolimatta kirja oli todellakin mielenkiintoista lukea ja sisälsi kiinnostavaa historiallista tietoa, joten suosittelen sitä lämpimästi.

The Fox and the Hound tai suomalaisittain Topi ja Tessu on sikäli kiinnostava Disney-animaatio, että sen tekemisen aikana vanha kaarti animaattoreita vaihtui uuteen. Koska vanhat tekijät olivat mukana elokuvan suunnitteluvaiheessa, se kuuluu selkeästi vielä Disneyn vanhempaan tuotantoon, mutta mukana näkyy elementtejä, jotka heijastavat uusien tekijöiden liittymistä joukkoon, mm. hahmojen luonteissa, jotka ovat selkeästi modernimpia. Yksi kiinnostava lisähuomio on siinä, että Kurt Russel esittää aikuisen Todin ääntä, vaikka tuolloin ei vielä ollut juuri tapana palkata tunnettuja näyttelijöitä. Tosin tämä on ennen Russelin todellista nousua...

Tarina kertoo orpoketusta, joka päätyy yksinäisen lesken kasvattamaksi ja ystävystyy jahtikoiranpennun kanssa. Vaikka kettu Tod onkin tarinan keskipiste, sen ydin on tämä outo ystävyys ja se kuinka se kestää kovemmatkin kolhut. Lopputulos on paikoitellen surullinen ja paikoitellen hyvinkin hauska tarina, joka on oikeastaan mainettaan parempi.

Koska kyseessä on vain yhden levyn julkaisu, DVD:n ekstra-materiaali ei ole samalla tasolla kuin tupla-julkaisujen, mutta mukaan mahtuu pari harvinaisempaa Disney-lyhytelokuvaa ja lyhyt dokumentti elokuvan tekemisestä.

IMDb:ssä

DVD:n viralliset sivut

Wikipediassa

Jatkan Disney -elokuvien sarjaani, joka alkoi ihan sattumalta, kun aloin ostella DVD:itä VHS-nauhojen tilalle. :)

Mary Poppins eli suomeksi Maija Poppanen nyt tuskin tarvitsee sen ihmeempiä esittelyjä. Julie Andrewsin ensimmäinen elokuvarooli erikoisena lastenhoitajana, jonka tuuli tuo parantamaan lontoolaisen pankkiirin perhe-elämää on varmasti kaikille tuttu. Juhlajulkaisu on tehty taidolla ja niin elokuva kuin ekstratkin ovat erinomaisia. Elokuva oli myös Shermanin veljesten ensimmäinen Oscar-palkinnon ansainnut työ ja koska elokuvan musiikki on iso osa sitä, veljekset näkyvät ja kuuluvat ekstroissa runsaasti. Kaikkein hauskinta paketissa oli erinomainen kommenttiraita, jossa Julie Andrews, Dick van Dyke, Richard Sherman ja Janea esittänyt Karen Dotrice kertovat muistoistaan. Pääsin pitkästä aikaa katsomaan ja kuuntelemaan en vain elokuvaa, vaan myös DVD:n ekstroja naurun kyyneleet silmissä.

IMDb:ssä

Wikipediassa

Musikaalista

Suomalaiseen toimintapeliin perustuva elokuva kertoo poliisietsivä Max Paynesta, joka on vaimon ja lapsensa murhan jälkeen kehittänyt pakkomielteen heidän murhansa selvittämisestä, vaikka se on tehnyt hallaa hänen uralleen. Kun Maxin epävirallisten tutkimustensa aikana kohtaama nuori nainen löytyy murhattuna, alkaa salaisuuksien vyyhti viimein avautua, mutta niiden takaa paljastuva totuus on kaikkea muuta kuin mukava.

Synkkä toimintaelokuva ei ollut paha, mutta ei liioin erityisen inspiroivakaan. Paikoitellen juoni tuntui vähän löyhätlä ja Max Paynea esittävä Mark Wahlberg olisi saanut tuoda hahmoon huomattavasti enemmän syvyyttä, sillä nyt hän jää kovin yksitahoiseksi. Elokuvan erikoisefektit sen sijaan olivat erinomaisia ja pidin kovasti siitä, että alussa esitetty yliluonnolliseen viittaava materiaali saa lopussa hyvinkin yllättävän käänteen.

DVD:n ekstrat sen sijaan jakoivat mielipiteeni täysin kahtia. Halvempi versio ei sisältänyt juurikaan ekstroja, mutta pidin kovasti Paynen vaimon tarinan kertovasta sarjakuvanovellista. Sen sijaan reality-tv:n tyyliin tehty making of- dokumentti nostatti karvat pystyyn ja pahasti.

Viralliset sivut

IMDb:ssä

Pelistä suomenkielisessä wikipediassa

Elokuvasta englanninkielisessä wikipediassa

Australialainen synkkä toimintaelokuvan juoni keskittyy arkkienkeli Gabrieliin, joka lähetetään kiirastulessa sijaitsevaan kaupunkiin. Sekä helvetti että taivas saavat lähettää vain seitsemän soturia kaupunkiin ja heidän välistensä taistelujen voittaja määrittää kaupungin hallitsijan. Gabriel on sotureista viimeinen ja kaupunki on paraikaa helvetin hallinnassa...

Vaikka elokuva onkin juoneltaan aivan erilainen, sen kuva- ja arvomaailma muistuttaa monin tavoin elokuvasta The Crow. Gabriel sisältää monia kiinnostavia elementtejä, kuten taistelun osapuolten esittämät eroavat filosofiat, ja juoni etenee selkeästi ja ilman sen ihmeempiä kompastuksia. Elokuvan loppua ovat jotkut sanoneet yllätykseksi, mutta ainakin itse arvasin sen ainakin mahdolliseksi jo puolivälissä. Tiedä sitten olenko vain lukenut/katsonut enemmän vastaavia tarinoita kuin muut...

Kaiken kaikkiaan Gabriel on ihan hyvä, joskin synkkä, elokuva, mutta ei nouse mielestäni samalle tasolle kuin The Crow tai pari muuta samankaltaisten ajatusten ympärillä kiertävää elokuvaa. Toisin kuin ne, Gabriel ei jää pyörimään mieleen, vaikka juoni jättääkin osan asioista katsojan itsensä päätettäviksi.

Viralliset sivut

Wikipediassa

IMDb:ssä

Inferno kuuluu Mike Careyn aikaisempaan tuotantoon, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa Gaimanin luomaan hahmoon pohjaavaa sarjaa Luoifer, josta kirjoittelin edellisessä. infernon päähenkilö on John Travis, joka murhataan kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänään. Hän päätyy helvetilliseen kaupunkiin nimeltä Inferno, jossa kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että hän onkin mies nimeltä Jacomo Terence, ainoa koskaan Infernosta karannut sielu. Tapahtumat vievät Travisin mennessään ja kuka hän on, kun matka päättyy, jää nähtäväksi.

On pakko myöntää, että pidin Infernosta enemmän kuin Luciferista osaksi ihan sen vuoksi, että tarina oli kokonaan peräisin Careyn päästä, se ei lähtenyt liikkeelle jonkun muun keksimästä hahmosta. Lisäksi Gaydosin mustavalkoinen ja tahallisesti rosoinen kynänjälki toimi erinomaisesti kerrottaessa tarinaa aavikon keskellä sijaitsevasta helvetillisestä kaupungista. Mitään syvällistä viestiä tarinassa ei ollut, vaan se keskittyi seikkailuun aihealueen mahdollisuuksista huolimatta. Silti, kyseessä ei ollut paha yritys nuorelta kirjoittajalta ja sarjasta olisi kiva nähdä lisääkin.

Vaikka ainoastaan Neil Gaiman saa kirjoittaa tarinoita Sandman-sarjassa luomastaan Dreamistä, sarjan muut hahmot ovat olleet vapaata riistaa. Vertigon 75-osainen, yhteentoista albumiin koottu sarja Lucifer on saanut alkunsa juuri näin. Gaiman kirjoitti Sandmanissa kuinka Lucifer eli paholainen päättää hylätä helvettinsä, potkii niin demonit kuin syntisetkin ulos ja pistää ovet lukkoon. Gaiman ei sen ihmeemmin tutkinut mitä Luciferille sen jälkeen tapahtui, vaan keskittyi kertomaan mitä seuraamuksia Dreamille oli helvetin avaimen omistamisesta. Carey ja kumppanit sen sijaan halusivat kertoa Luciferin tarinan, joka johti tähän sarjaan.

Lukemani kirjat ovat osat 2 ja 11 sarjan kokoelma-albumeina laskettuna, mikä ei ole paras mahdollinen tapa lukea Vertigon sarjakuvia, sillä heillä on tapana kertoa selkeitä tarinoita, joilla on alku ja loppu, eikä vain ikuista keskiväliä. Toisaalta tarinat ovat tarpeeksi episodimaisia, jotta ne voi lukea näinkin, jos on valmis hyväksymään sen, että seasta puuttuu paljonkin ja että jotkut hahmot katoavat tai ilmestyvät tyhjästä. En tietenkään voi sanoa mitään koko tarinasta kokonaisuutena, mutta näiden kahden kirjan perusteella saamani käsitys on varsin positiivinen. Gaimanin tasolla ei tarinankerronta ole, mutta mukana on paljonkin mieluisia yllätyksiä niin juonellisesti kuin hahmojenkin seassa. Ehkäpä sitä pitäisi joskus lukea koko sarja alusta loppuun.

Wikipediassa

Sarjan kaikki osat Mega City Comicsin sivuilla

Deus Vitae sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmismäiset androidit ovat ottaneet ihmisten sijan ja ihmiskunta on julistettu sukupuuttoon kuolleeksi. Valitettavasti näin ei ihan ole ja niinpä yksi tekoihmisistä, Lemiu, huomaa sekaantuneensa asioihin, joihin hänen olisi ollut parempi olla puuttumatta, kun hän tapaa ihmispojan Ashin.

Kuullostaako tutulta? Valitettavasti se on. Takuyan kaunis kynänjälki ei muuta sitä tosiasiaa, että hänen tarinansa on vanhaa huttua jo vuosien takaa. Valitettavasti hän ei tuo mitään uutta tarinaan tässä uusimmassa versiossa, joten kirja on kaunis katsoa, muttei erityisen kiinnostava lukea.

ANN:llä

Toinen mielipide DVDvisionjapan.comilla

Innostuinpahan tuossa eräänä iltana katsomaan vanhan tutun koko perheen seikkailun ensimmäisen ja toisen osan uudemman kerran. Spielberg jos kuka osaa tehdä hauskaa ja jännittävää seikkailua, joten viihteen määrä oli taattu, vaikka järjestä onkin ajoittain pulaa. :)

Täytyy sanoa, että eivät elokuvat ole pahasti vanhentuneet vuosien varrella, vaikka ensimmäinen onkin jo yli kymmenen vuotta vanha. Ihan mielellään niitä katsoo yhä, silläkin uhalla, että vuorosanat alkavat tulla jo ulkomuistista. Iso osa tarinan tieteestä on jo jäänyt uusien löytöjen jalkoihin, mutta eipä se sen ihmeemmin haittaa, kunhan ei ota kokemusta opettavaisena.

Halpis-DVD:ssä ei valitettavasti ollut mukana kovin ihmeellisiä ekstroja, mutta making of -dokumentit olivat ihan kiinnostavia, kun kyseessä oli kuitenkin aikoinaan uraa uurtavaa teknologiaa.

Wikipediassa

Viralliset sivut

Ajatuksia

Sellainen ajatus hypähti mieleen näin vuosikymmen jälkeenpäin kuinka nopeasti uudet erikoistehosteet käyvät vanhoiksi. Ekan elokuvan juoni olisi oikeastaan voinut olla ihan mitä vain, aikoinaan se olisi annettu anteeksi pelkästään tyrannosauruksen ansiosta. Muista dinoista puhumattakaan. Nykyään, kun samanlaisia dinoja vilisee jo dokumenteissakin, ne eivät näytä enää niin poikkeuksellisilta. Vaikuttavaa kyllä, mutta ei mitään erikoista. Ja jo kakkososan tekemisestä kertovassa dokumentissa puhuttiin siitä, kuinka tekijöiden oli pakko keksiä uusia juttuja heti vanhojen perään, koska katsojat olivat jo nähneet dinot kertaalleen. Tiedä sitten mitä se kertoo maailmastamme ja kulttuuristamme, mutta minua se ainakin taas kerran muistutti siitä, että aika kuluu vaikkei se siltä aina tuntuisikaan. :)

Tämä järkäle sisältää yli 500 sivua vuoden 2006 parasti uutta mangaa. Mukana on koko joukko lupaavia nuoria artisteja niin idästä kuin lännestä ja tyyliä riittää joka läjtöön. Pääosin tarinat oli piirretty kokoelmaa varten, mutta ei kaikki. Esim. Min Keiiii Kwonin Haru-Sari on nykyään jo yli 400 sivuinen netti-manga, josta kokoelmassa on mukana ensimmäinen luku.

Tälläisestä kokoelmasta on vaikea sanoa mitään tyhjentävää, kun luonnollisesti osa tarinoista oli enemmän mieleen kuin toiset. Edellä mainittu Haru-Sari esimerkiksi on minulle tuttu jo vuosien takaa ja aina kuulunut suosikkeihini nettisarjakuvien maailmassa. Mukaan mahtui monenlaista tarinaa niin seikkailuista hiljaisiin rakkaustarinoihin ja monenlaista tyyliä. Se on pakko myöntää, että Ilya on tehnyt hyvää työtä kokoelman toimittajana, sillä kaikki tarinat oli hyvin kirjoitettuja ja piirrettyjä, riippumatta siitä kuinka paljon pidin tyylistä tai juonesta. Sekaan mahtui tuttujen nimien lisäksi joitakin uusia seuraamisen arvoisia tuttavuuksia, joten lukemisen arvoinen opus oli aivan varmasti.

Kotisivut

Ottaen huomioon kuinka paljon Marvel itse on leikitellyt yhden suosituimman mutantin menneisyydellä, X-Men Origins: Wolverine on pakostakin vain yksi uusi versio. Marvelin pitempi aikaisten hahmojen yhteydessä on mahdotonta puhua uskollisuudesta alkuperäiselle, kun pelkästään sarjakuvamaailmassa on useampi versio samasta tarinasta.

Joka tapauksessa, tämä versio lempi-kanadalaisemme menneisyydestä sitoo yhteen kiinnostavalla tavalla useampia juonia monesta menestyksekkäästä tarinasta sarjakuvamaailmasta, mukaan lukien Barry Windsor-Smithin Weapon X, paljonkin elementtejä Jemas, Quesada & Jenkinin yhteistyöllä syntyneestä Origin- minisarjasta ja lisäksi tietenkin myös uusia elementtejä, jotta tarina sopisi uuteen filmimaailmaan. Loganin muistinmenetykselle on luotu kokonaan uusi selitys, joka on kyllä varsin looginen, ja Weapon X -osiot on siirretty jonnin verran eteenpäin ajassa (jos muisti nyt vanhalla pelittää).

Kaiken kaikkiaan soppa ei ole paha, mutta siitä jää uupumaan se särmä, jota ainakin me sarjakuvafanit olemme tottuneet odottamaan kaikista Wolverinen hahmon ympärillä liikkuvista sarjoista. Logan on aina ollut yksi Marvel-universumin synkempiä hahmoja ja yleensä pelkästään hänen ympärillään liikkuvat tarinat kuvastavat sitä. Wolverine ei ole, vaikka häntä onkin monesti kuvattu niin, tappaja, mutta hän on sotilas ja hän tietää, että joskus vastustajan kuolema ei ole vältettävissä. Hänen oikeuskäsityksensä on myös lähempänä vanhaa testamenttia kuin uutta, joten hän ei kaihda tappamista, jos hän on sitä mieltä, että vastustaja sen ansaitsee. Loganissa on monia puolia, jotka hänen ryhmätoverinsa kokevat häiritsevinä, osaltaan juuri siitä syystä, että heidän käsityksensä maailmasta on paljon musta-valkoisempi kuin vanhan kanukin.

Me lukijat olemme tottuneet siihen, että paljon tästä tulee esiin, kun Logan lähtee yksin maailmalle, joten tämä uusi puhtoisempi Wolverine vaikuttaa kumman naiivilta monen sodan läpi käyneeksi konkariksi. Valitettavasti tarinasta puuttuu juuri se monisävyisyys, joka on aina viehättänyt Wolverinen hahmossa.

Tästä huolimatta elokuvaa olisi voinut jopa haukkua hyväksi lukuunottamatta yhtä seikkaa. Nimittäin yhden lempihahmoni täyttä tuhoamista. Gambit eli Remy Lebeau, New Orleansista peräisin oleva mutanttivaras, on eittämättä yksi Marvel-universumin kiinnostavimpia hahmoja, pitkälti juuri samoista syistä kuin Logankin. Remy ei ole mustavalkoinen persoonaltaan, eikä hän elä mustavalkoisessa maailmassa. Niinpä elokuvan pahasti vesitetty Gambit oli todellinen pettymys. Kankaalla loikkiva ilmestys ei olisi ollut kiinnostava edes nimettömänä sivuhahmona ja kun tiedän mitä kaikkea Gambitin hahmosta olisi voinut saada irti... No, ei voi kuin harmitella.

Lopputulos on siis ihan katsottava action-kipale, mutta ei erityisen kiinnostava jatko-osa Marvel-maailman valkokankaalle ryntäämisessä.

Viralliset sivut

IMDb:ssä

Wikipediassa

Finnkinolla

Prisma-dokumentti Hirmuliskon ruumiinavaus on National Geographicin tuottama ohjelma muumioituneen dinosauruksen tutkimisesta. Tosiasiassa kyse ei ole muumiosta vaan hyvin harvinaisluontoisesta fossiilista, jossa luiden lisäksi myös kevytkudokset ovat päässeet kivettymään ennen hajoamistaan.

National Geographicin taatulla laadulla tehty dokumentti jäi vähän pettymykseksi sen tähden, että kyseisen löydön tutkiminen on erittäin vaikeaa sitä tuhoamatta ja toistaiseksi työ on vasta saatu alkuun. Löytö tulee varmasti tulevaisuudessa tuottamaan paljon kiinnostavaa uutta tietoa, mutta dokumentin valmistumisen aikoihin tutkijat pysyivät vasta arvailemaan sen mahdollisuuksista. Niinpä dokumentti jää vähän tyngäksi, koska siinä mainitut tutkimusmenetelmät eivät vielä ainakaan tuottaneet juurikaan tulosta. Jään kylläkin odottamaan kiinnostuksella mitä kaikkea löytö tuo tullessaan tulevaisuudessa.

Dokumentista National Geographicin sivuilla

Tämän elokuvan juoni lienee kaikille tuttu: Kun yksi parhaimmista Disney-pahiksista koskaan ryöstää 15 dalmatialaisen pentua, näiden vanhemmat lähtevät pelastusretkelle ja palaavat mukanaan yhteensä 99 pentua. :)

Dodie Smithin kirjaan perustuva tarina on kuvakieleltään paljon modernimpi kuin aikaisemmat Disney-elokuvat, vaikkei sitä nykyään välttämättä juuri pane merkille. Nykyaikaan sijoittuvalle tarinalle kehitettiin nykyaikaan paremmin sopiva tyyli ja, kuten runsaista ekstroista käy ilmi, se ei ollut itse Walt Disneyn mieleen. Toinen erikoinen piirre elokuvassa on se, että vaikka mukana ei ole kuin yksi varsinainen laulu, musiikki on kiinteä osa ääniraitaa ja johdattelee elokuvaa erinnomaisesti. Loppullinen tunnelma on musikaalimainen, ilman laulujakin.

Kaikkein parhainta elokuvassa on kuitenkin pahis, se ainoa ja oikea Cruella DeVill. :)

Koska kyseessä on (jälleen) juhlajulkaisu, mukaan mahtui iso kasa kiinnostavia ekstroja, kuten Walt Disneyn ja Dodie Smithin välistä kirjeenvaihtoa sekä paljon elokuvassa ollutta ja siitä leikattua musiikkia. Kun sekaan heittää vielä erinomaisen kuvan ja äänenlaadun, paketti tarjoaa paljon viihdykettä elokuvan ystävälle.

IMDb:ssä

Viralliset sivut

Elokuva Wikipediassa

Kirja Wikipediassa

Valitettava tosiasia on, että suoraan VHD/DVD-julkaisua varten tehdyt animaatiot edes Disney'ltä eivät vain ole samaa tasoa kuin "oikeat" elokuvat, sen enempää teknisesti kuin juoneltaankaan. Ariel's Beginning rahastaa lisää Pienen merenneidon menestyksellä. Tarina sijoittuu ennen ensimmäistä elokuvaa ja kertoo kuinka vaimonsa kuolemasta murtunut kuningas Triton kieltää musiikin koko valtakunnassa ja kuinka nuorin prinsessa saa hänen päänsä käännytettyä.

Sinällään juoni seurailee klassisia lasten tarinan piirteitä. Moni satu kertoo kuinka valtakunnan hallitsija kieltää tämän tai tuon tästä tai tuosta syystä ja kuinka sankari päätyy siksi hankaluuksiin. Valitettavasti juoni onkin täysin ennalta-arvattavissa ja ainoa kiinnostava hahmo onkin tarinan varsin harmittoman pahiksen apuri. Kun sekaan vielä heitetään se fakta, että musiikin ympärillä kiertävässä elokuvassa ei ole yhtäkään oikeasti kiinnostavaa uutta laulua... :( Varsinkin se, että alkuperäisen Merenneidon hauskin hahmo, Sebastian, palaa alkuperäisen ääninäyttelijän voimin ja päätyy laulamaan hauskaa, mutta lainattua, kappaletta Jump In the Line, oli varsinainen pettymys.

IMDb::sä

Viralliset sivut

Wikipediassa

Kolmosen sunnuntai-iltoina on näytetty BBC:n tuottamaa sarjaa Apparitions. joka vääntyy suomeksi muotoon Ilmestyksiä. Kuusi-osainen sarja kertoo katolilaisesta papista, isä Jacobista, josta povataan seuraavaa virallista manaajaa Roomaan. Kaikki eivät papistossa ajatuksesta kuitenkaan välitä ja näyttää siltä, että vastustusta tulee myös paljon demonisemmalta taholta...

Sarja on taattua BBC-laatua, minkä lisäksi omaa värinäänsä antaa se, että verrattuna amerikkalaisiin vastaaviin, hyvän ja pahan erottaminen ei ole ollenkaan itsestään selvää, varsinkin kun sekaan heitetään (omasta mielestäni...) katolisen kirkon vanhentuneet käsitykset tiettyjen aihepiirien tiimoilla. Nyt sarja on jo loppusuoralla, mutta jos sitä sattuu näkemään uusintana, niin kiinnostuneiden kannattaa vilkaista.

IMDb:ssä

Wikipediassa

MTV3:n sivuilla

Ajatuksia

Sarjaan sinällään tämä ei liity, mutta tulipa jälleen mieleen se ero, mikä löytyy eurooppalaisten ja amerikkalaisten elokuvien ja tv-sarjojen välillä. Euroopassa maailma on selvästi harmaampi kuin Amerikassa. Lisäksi sitä Amerikassa sarjan päähenkilö olisi ollut paljon nuorempi ja erikoistehosteita olisi käytetty aivan eri tavalla. BBC:n versiossa ei ole tarvetta mässäillä verellä ja sen sijaan, että yhden hengen manaamiseen käytettäisiin puolet jaksosta, painopiste on päähenkilön sisäisessä kamppailussa. Kaiken lisäksi loppua ei voi kun arvailla, kun taas Amerikkalaisen version lopetus on tiedossa jo ensimmäisen jakson ekasta minuutista, ellei jotain aivan outoa ole päässyt tapahtumaan. Valitettavasti tällaisia sarjoja tehdään enemmän lätäkön toisella puolella, koska täälläpäin tehtynä ne ovat huomattavasti kiinnostavampia.