Korealaisen Bongin ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneige perustuva elokuva on juuri parhainta scifiä, joka kysyy entä jos..? Entä jos kasvihuoneilmiön lopetusyritys jäädyttää koko maailman ja ihmiskunnan rippeet elävät jatkuvasti liikkeessä olevassa junassa? Entä jos henkilön asema junassa määrittyy hänen ostamansa lipun luokan mukaan: 1. luokka, 2. luokka, 3. luokka..? Millaista elämä olisi junassa, jossa ei ole mahdollista parantaa asemaansa tai elämäänsä mitenkään? Entä jos..?
Asetelmassa on toki joitakin ongelmia, mutta niillä ei ole merkitystä, koska tarinan ei ole pakko olla täysin mahdollinen, vaan sen tarkoitus on tutkia miten ihmiset reagoisivat tällaisessa tilanteessa. Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Kapinahan siitä syntyy, mutta senkään suhteen kaikki ei ole ihan niin yksioikoista.
Elokuvan kapinallisten matka vaunusta toiseen on siirtymistä surrealistisesta maailmansa seuraavaan. Ei ole ihme, että sekä kapinalliset että katsojat ovat ajoittain ymmällään seuraavan oven takaa paljastuvista näkymistä. Kokonaisuus on yllättävä ja herättää ajatuksia, kun ihmiskunnan eri piirteitä esitetään mikrokosmoksessa kärjistettyinä. Erikoistehosteet toimivat ja näyttelijätyö on erinomaista. Varsinkin eräs suosikeistani eli Tilda Swinton yllättää meikkauksella ja hahmolla, joka tuntuu olevan niin kaukana hänestä itsestään, että en häntä edes tunnistanut ennen kuin luin lopputekstit. :D
Myös päähenkilöä esittävä Chris Evans muuntuu puhtoisesta Kapteeni Amerikasta ryhnyiseksi takavaunun asukiksi, joka onnistuu vetämään sekä toimintaa että tunnetta yhtä suurella voimalla ja taidolla. En ole itse nähnyt Evansia kankaalla juuri muuten kuin Kapteeni Amerikan roolissa, joka ei juurikaan sisällä haasteita. Niinpä en ole päässyt todistamaan hänen todellisia näyttelijälahjojaan ennen kuin vasta nyt, kun hänelle on annettu hahmo, jossa on enemmän ainesta työstettävänä.
Elokuvan erikoistehosteet ovat kohdallaan, mutta kunnon scifin mukaisesti ne antavat vain raamit tarinalle ja hahmoille. Tarkoitus ei ole ihastella/kauhistella, vaan tuntea ja ajatella, vaikka toki siinä sivussa saa myös ihastella/kauhistella. Tässä suhteessa käsikirjoituksessa ja ohjauksessa onneksi annetaan jatkuvan toiminnan sijaan myös hiljaisia hetkiä, jolloin katsoja voi pysähtyä hengähtämään samalla, kun hahmoista paljastetaan uusia puolia. Tämän jälkeen seuraava nopea jakso tuntuukin taas aina vain suuremmalta ja hengästyttävämmältä.
Olen jo aikaisemminkin hehkuttanut viime vuosien scifi-buumia elokuvateattereissa, mutta pakko on vielä vanhan kannan scififanina vain olla onnellinen, että tällaisia elokuvia tehdään ja esitetään. Kymmenen vuotta sitten tämä tarina olisi jäänyt sarjakuvaksi ja kenellekään ei olisi tullut mieleenkään, että tarina voitaisiin siirtää vakavissaan valkokankaalle.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.